Matkataan Mutkitellen

Vietetään kevättä 2014. Perheessämme käydään keskustelua siitä, pitäisikö lähteä käymään Pietarissa. ”Mennäänkö junalla vai lähdettäisiinkö autolla? Ja jos mennään autolla, niin mennäänkö jonnekin siinä matkallakin?” Ja näin tehtiin. 🙂

Matkavalmisteluihin meni tällä kertaa kuitenkin tavallista enemmän aikaa. Viisumien  hankkiminen vaati oman energiansa, kuten kaiken maailman vakuutukset ja luvat. Suomalaisen auton vienti Venäjälle ja Valko-Venäjälle tuottaa paperitöitä.

Auto piti varustaa täyttämään jokaisen maan vaatimukset:  varoituskolmio, vararengas, ensiapuvälineet, rengasstopparit, jauhesammutin, heijastinliivit kaikille ja varmuuden vuoksi vielä perinteinen FIN-tarra. Niin, ja Valko-Venäjän erikoisuus: jokaisessa autossa tulee olla kondomipaketti. Emme saa tähän vastausta että miksi. Vaatteet, tavarat, varusteet ja varmuuden vuoksi vielä teltta. Auto täyttyy nopeasti.

Meidän venäjänkielen taitomme rajoittui neljään sanaan: kyllä : да (da), ei  нет (net), kiitos спасибо  (spasibo) ja kylmä холодно (holodnyi).  Viimeiselle sanalle ei kesähelteellä tulisi olemaan kovinkaan paljon käyttöä. Muu keskustelu käydään sitten käsiä heiluttaen.

”Mitä jos ylitettäsiin raja Imatran kohdalta? Siellä on hieno koski!”

Kerrankin meidän perheen ajoitus osui nappiin. Saavuimme Imatralle noin viiden aikoihin iltapäivällä. Pikainen kirjautuminen hotelliin ja kävely suoraan Imatrankoskelle, jossa juoksutus alkoi kuudelta. Vesimassan virtaaminen Sibeliuksen musiikin tahtiin on kyllä melkoinen elämys.

Aamulla suuntasimme kohti rajaa ja Svetogorskia. Rajalla huomasimme olevamme täysiä amatöörejä. Meillä ei ollut valmiiksi printattuna rajanylityspapereita, ja lomakkeet olivat tietysti vain venäjäksi. Suomalaisten yhteishenki ja avuliaisuus rajalla oli aivan uskomatonta. Saimme apua lomakkeen täytössä ja vinkkejä rajanylitysprosessiin joka suhteessa.

”Ajetaanko sittenkin Karjalankannaksen läpi ja käydään katsomassa Laatokkaa, siitä on kuullut niin paljon”

Meillä kummallakaan ei ole siteitä Karjalaan, mutta siitä huolimatta Karjalankannas ja Laatokka on paikkoja, joista on kuullut paljon. Tie Svetogorskista Käkisalmeen  (Priozersk) oli aivan hirveä, vastaten tasoltaan suomalaista metsäautotietä. Meitä vastaan tuli ainoastaan suuria tukkirekkoja. Matkalla näkyneet pellot olivat kaikki viljelemättä ja kasvoivat tiheänä korkeaa myrkyllistä jättiputkea. Tuli jotenkin surullinen olo.

Käkisalmi oli ihan kivan oloinen kaupunki. Tällä kertaa emme ehtineet muuta kuin ajaa sen läpi. Rantaa ei Käkisalmelta löytynyt, joten päätimme lähteä vähän matkaa pohjoiseen. Tie oli aivan hirveässä kunnossa. Kuoppia ja kuhmuja riitti, ja autolle kestävin ajonopeus tällä valtatiellä oli maksimissaan 40 km/h. Oblastin vaihtuessa Leningradista Kareliaksi vaihtui myös tien kunto. Nyt tie oli nelikaistainen, täysin sileä, uusittu ja maisemoitu.

Laatokka. Ainoa piste siitä, joka näkyy Käkisalmi-Karjala -tielle niin, että pääsee kastamaan jalkansakin.

”Pietari. Ai niin, siellähän meidän piti käydä!”

Kaksi iltaa ja yksi päivä Pietarissa ei ole riittävästi kaupungin näkemiseen, mutta meillä ei ollut tavoitteenakaan nähdä sitä vaan kokea se.

Eremitaasi, se on nyt pakko nähdä vaikka vain ulkoapäin.

Neva-joki ja pakollinen jalkojen uitto 🙂

Pietaria. Muutama niistä monista hienoista kohteista, joihin ikävä kyllä silmä melkein jo turtui. Historiaa.

Tytöt jäätelöllä ja uudet hatut.

”Pietarista voisi kiertää eteenpäin vaikka Novgorodin kautta. Se on tuttu jostain historian kirjasta”

Matka Pietarista Novgorodiin taittui leppoisasti. Tie oli hyvää, tai ainakin kohtuullista. Kymmenien kilometrien matkalla tien molemmin puolin oli yksi rivi pieniä puisia omakotitaloja. Näiden ”jonokylien” historia ja tarina jäi meille avoimeksi. Novgorodiin saavuttiin hyvissä ajoin iltapäivällä.

Ensimmäinen maininta Novgorodista on 800-luvulta. Sen sanotaan olevan paikka, jossa Venäjä on syntynyt.

Tuhatvuotisen Venäjän monumentti, Veliky Novgorodin Kremlin, ja Sophian katedraali.

 Kaupunki oli avainasemassa Toisen Maailmansodan aikana saksalaisten tulon suhteen, ja se näkyi kaikkialla. Runneltuja hakaristejä näkyi monumenteissa.

”Psovilla on suomenkielinen nimi Pihkova, sinne on pakko mennä käymään”

Valtatie Novgorodin ja Psovin välillä –  700 km Venäjällä ajoa nyt takana, enkä enää ikinä valita Suomessa teiden kunnosta.

Psovissa meillä on varattuna asunto jokinäkymällä. Saavumme annettuun osoitteeseen, ja sieltä löytyi aivan kamalassa kunnossa oleva betonilaatikko. Saamaamme puhelimeen vastasi henkilö, joka puhui vain venäjää. Juuri kun väsymys ja epätoivo oli valtaamassa, ohi kulki mies, joka kysyi sujuvalla englanninkielellä ”Can I help you?”, otti omalla puhelimellaan yhteyttä antamaamme numeroon ja saattoi Matin perille asuntoon. Asioilla on siis tapana järjestyä.

Noin 45 min myöhemmin autossa odottelijoille alkoi tulla pienehkö huoli siitä, mitä asunnossa todella tapahtuu. Mutta ei hätää, Matti oli vain saanut perusteellisen esittelyn asunnosta ja sen varusteista – venäjäksi. Asunto oli todellakin rähjäisen näköisessä talossa, mutta sisällä meitä odotti upea, juuri remontoitu, tyylillä sisustettu, täysin varustettu huoneisto. Ja jokimaisema, se oli hieno. Illalla Anu mietti ääneen mistäköhän löytäisi langan ja neulan. Vastaus tuli nopeasti ”eteisen laatikosto, ylin laatikko, vasemmalta”. Vuokraemäntämme, paikallinen mummeli, oli pitänyt todella perusteellisen asunnon esittelyn.

Pskov oli kompakti, rennon oloinen kaupunki. Kiertelimme katsomassa paikallisen Kremlin, jokirantaa sekä Trinity katetraalin. Myös yliopistot tulivat bongattua.

Lasten jo mentyä nukkumaan katsoimme vielä CNN:n uutisia. ”Matkustajakone ammuttu alas Ukrainassa. Kone oli matkalla Amsterdamista Kuala Lumpuriin. Buk-ohjuksen laukaisualustaa kuljettava kuorma-auto matkaa kohti Venäjän rajaa. Laukaisualustasta puuttui nähtävästi yksi ohjus.” Venäjä oli näyttänyt meille parhaat puolensa, mutta siitä huolimatta olimme tyytyväisiä siihen, että huomenna matka kulkisi kohti rajaa.

”Valko-Venäjä olisi tossa tosi lähellä, oikastaanko sitä kautta?”

Sitaatti kuului matkaa suunnitellessamme kartan ääressä. Vähänpä tiesimme kuinka haastava paperityö tässä tulisi olemaan auton ja perheemme suhteen. Onneksi Helsingissä on Valko-Venäjän konsulaatti, jossa asiointi oli avuliasta. Viisumia varten tuli täyttää käsin kahdeksan sivua lomakkeita. Henkeä kohden. Plus autolle omansa. Lomakkeissa pyydettiin mm. omaa näkemystä siitä, mikä on asianosaisen motivaatio päästä maahan.

Auto oli tullattuna Venäjälle ja se pitää lähtiessä tullata ulos. Valko-Venäjälle saapuessa auto pitää ehdottomasti tullata, tai se voidaan muuten määrätä valtion omaisuudeksi. Tästä varoitti Autoliittokin. Saavumme ensimmäiselle Venäjä – Valko-Venäjä -rajapisteelle ja yritämme tarjota passeja ja auton papereita. Passit leimattiin, mutta ei auton papereita. Sama toistuu toisellakin rajapisteellä. Noin 5 km myöhemmin on pakko kaivaa puhelimet ja google esille. Venäjä ja Valko-Venäjä ovat solmineet tulliliiton, ja tämä varmaankin tarkoittaa sitä, että kun auto on tullattu Venäjälle, sitä ei tarvitse tullata Valko-Venäjälle, kai..  Päätämme ainakin ajaa liikennesääntöjen mukaisesti ja jäämme jännittyneenä odottamaan auton tulevaa maastavientiä ilman Valko-Venäjän sisääntulopapereita.

Tiet olivat loistavassa kunnossa Valko-Venäjällä, mutta autoteitä käyttivät kaikki laidasta laitaan, itsetehdyistä traktoreista alkaen. Päämäärämme on Polotskin kaupunki Valko-Venäjän pohjoisosassa.

Ajatus oli vain pikaisesti hakea Polotskista geokätkö ja jatkaa matkaa. Kaupungissa oli kuitenkin käynnissä vuotuinen mustikanpoimijoiden mustikkarieha, ja kätkö oli tietysti juuri pääesiintymislavan vieressä. Osallistuttiin sitten Valko-Venäjällä Polotskin mustikanpoimijoiden mustikkariehaan. Lapset seuraavat mustikkaesityksiä kiltisti kuvassa, sitten vielä tanssittiin. Peruslauantai.

Polotskista löytyi myös patsas, joka edustaa katoavaa neuvostoperinnettä. Itseasiassa Leninin patsaat ovat nykyään jo harvinaisuus. Sama koskee vielä enemmän Stalinin patsaita, joita ei ole tiettävästi koko maailmassa enää julkisilla paikoilla jäljellä alkuperäisinä. Hyvä niin.

 

 

 

 

 

 

Valko-Venäjältä suuntasimme Latvian Daugavpilsiin. Matkalla oli vielä raja ja auton tullaus. Venäjällä ja Valko-Venäjällä on todellakin tulliliitto, mutta eri järjestelmät – ja taas kaikki venäjäksi. Asioilla on kuitenkin taipumus järjestyä, ja jälleen löytyy yksi englantia osaava virkailija, joka mieluusti auttoi meitä. Auton paperit olivat OK, eli Venäjän Svetogorskin sisääntullaus riitti siihen, että auton sai viedä Valko-Venäjältä takaisin EU-alueelle.

Latviaan tulo oli kuin olisi tullut kotimaahan. Passintarkastus EU-rajalla oli meille lähinnä muodollisuus. Kaikki puhuivat englantia, ja valuutta oli euro. Kaikki oli jotenkin helppoa ja tuttua. 

”Mä en ole ikinä käynyt Puolassa. Kolmen maan rajapyykiltä voisi samalla hakea yhden geokätkön”

Tähän asti suunnitelmat oltiin tehty jo kotimaassa ennen matkalle lähtöä, mutta tästä eteenpäin aikataulu ja reitti olivat avoinna. Miksi siis lähteä pohjoiseen, jos voi lähteä etelään!

Kolmen maan raja: Venäjä (Kaliningrad) – Puola – Liettua. Jotkut uhmaavat 500 PLN sakkoa kikkailemalla Venäjän puolella. Oli meillä viisumit, mutta rajanylitys tästä ei olisi ollut luvallista. Kaliningradiin pääsee tästä periaatteessa kävelemällä ihan sisämaahan asti, mutta sektori oli ns. kielletty hedelmä. Varsinainen kolmoispiste vaatii pienen käyntimaksun, jonka suuruus oli alle euron henkilöltä. Maksuun kuului pussillinen pähkinöitä!

Kolmoispisteeltä matka taittuu takaisin kohti pohjoista. Illaksi ehdimme Liettuan Vilnaan, josta löytyy yöpaikka. Olemme aikaisemminkin käyneet Vilnassa, joten tämä visiitti herätti mukavia muistoja tästä kauniista keski-eurooppalaisesta kaupungista. Vilna on tosiaan paikka, jossa voisi viettää useammankin päivän ahmien historiaa, kulttuuria ja hyvää ruokaa. Tällä kertaa vietimme siellä vain reilun vuorokauden.

”Käydäänkö pikaisesti katsomassa se paikka, mihin me ollaan syksyllä tulossa?”

Latvian Riikaan asti tulimme suorinta tietä. Tämän jälkeen päätimme pikaisesti poiketa katsomaan Gaujan luonnonpuistoaluetta; erityisesti Cesiksen kaupunkia ja Amata-jokea, paikkaa, jonne olisimme tulossa kaveriporukalla vielä samana syksynä vaeltamaan.

Latviasta löytyy hienoja trekkauspaikkoja jokimaisemissa. Moni suomalainen koskimeloja tunteekin komeat joet ja punaiset kalliopenkereet. Cesiksen alueelta löytyy yksi tälläinen luonnonpuisto, jossa teimme saman vuoden syksyllä kaveriporukalla päivän mittaisen ”Amata-trail” -vaelluksen. Tällä kesän reissulla kävimme katsomassa vain trekkaustrailin välipisteen (silta kuvassa).

”Loma olisi kiva päättä jossain rantakohteessa”

Matkamme suuntautui Latviasta pohjoiseen ja kotiinpäin. Seuraavan yön vietimme Viron Pärnun eteläpuolella kangasmaastossa leirintäalueella telttaillen. Pärnun ja Riikan välisellä rantatiellä on lukuisia leirintäalueita teemalla ”pick yours”. Meno on kokolailla samanlaista kuin kotimaisissakin campingeissa. Yhteiset keittiötilat ja suihkut, ja telttapaikka vapaasti valittavissa. Ja paljon saksalaisia.

Retken jännin yö: telttayö Pärnusta hieman etelään, ja siihen rantapäivä päälle 🙂

Yhteenveto

Autoloma Venäjä – Valko-Venäjä – Baltia on ihan tehtävissä pikkulastenkin kanssa, kunhan jaksaa perehtyä etenkin ei-EU-osuuden paperitöihin ja vaatimuksiin ennalta. Venäjän viisumi on verrattain kallis, ja sekä se, että etenkin Valko-Venäjän viisumi vaativat kohtalaisesti paperitöitä, jos homman haluaa hoitaa ilman matkatoimistoja. Samoin auton vakuutukset ja Green Card kannattaa olla kattavasti kunnossa. Reissun Baltian puolta ei tarvitse liiemmin suunnitella. Alue on EU:ta, kännykkä toimii halvalla täällä, ja ehkä oleellisin etukäteen varattava seikka on paluulautta Tallinnassa Helsinkiin. Jos nimittäin mielii saada autopaikan kesälomakaudella haluamaansa laivaan.

Venäjä ja Valko-Venäjä ovat jopa Baltiaa turvallisempia varkauksien osalta, mutta vastaavasti viranomaisten kanssa toimiminen on kieli-, kirjain- ja kulttuurimuurin takia haastavampaa. Venäjällä etenkin autossa on syytä olla kunnollinen vararengas, ja sen lisäksikin vielä vaahtopatruuna toiseen kumin puhkeamiseen. Tiet ovat kehnoja. Ja vielä kerran: Valko-Venäjällä auton papereiden on oltava kunnossa. Tätä kirjoittaessa autoissa tulee valtaosalla teitä olla myös ns. tietullilaite (lue lisää Autoliiton sivuilta). Sinun autosi on yhtäkkiä Valko-Venäjän omaisuutta, mikäli paperityöt on tehty hutiloiden.

Meillä kaikilla on omat näkemyksemme eri maiden politiikasta, mutta vanha totuus, että ihmiset ovat kaikkialla pääosin auttavaisia ja ystävällisiä, päti koko reissumme. Vaikka yhteinen kielikin oli joskus kadoksissa, niin hymyllä, pitkällä pinnalla ja käsien heilutuksella selviää lähes kaikesta.

Matkan kokonaispituus oli meillä noin 3000 km, josta ”itäisen tulliliiton” alueella reilut puolet matkasta.

#matkataanmutkitellen