Matkataan Mutkitellen

Lapsiperheiden keskustelusivustoilla käydään kiivasta keskustelua siitä, voiko pienten lasten kanssa matkustella, missä iässä voi lähteä ja mitkä hotellit ovat lapsiystävällisiä. Kannattaako lasten kanssa ylipäätänsä matkustaa, muistavatko he näkemästään mitään? Mielipiteitä on monia, mutta yhtä oikeaa vastausta näihin kysymyksiin ei ole.

Oma kokemukseni lapsiperhematkailusta ulottuu matkustelusta lapsena vanhempieni kanssa matkusteluun vanhempana omien lastemme kanssa. Tähän väliin mahtuu vielä useita vuosia matkustelua ilman lapsia.

Omille vanhemmilleni oli työharjoittelun ja kesätöiden avulla avautunut kansainvälisyyden ihmeellinen maailma. Uteliaina ja ennakkoluulottomina ihmisinä he halusivat jatkaa seikkailuja myös lasten kanssa. Ollessani alle 10-vuotias reissuun lähdettiin useimmiten autolla. Aikaa oli muutama viikko, ja päämääränä joku kolkka pohjoisesta Euroopasta. Nykyään en aina laske Pohjoismaiden matkoja varsinaisesti ulkomaan matkailuksi, mutta aikakaudella ennen kännyköitä, navigaattoreita, internettiä ja pankkikortteja maailma oli suurempi ja rajat olivat tiukempia.

Matkojen suunnittelu alkoi siitä, että isä osti ison maantiekartan ja siihen se myös loppui. Ikinä en muista meillä olleen minkäänlaista matkaopasta. Äidin kertoman mukaan ideat tulivat tv:stä ja lehdistä, ja niitä jalostettiin kummin-kaiman-siskon vinkkien perusteella. Idea matkoilla oli kai nähdä ja kokea.

Takaluukkuun pakattiin oranssi harjateltta, kylmälaukku ja lukuisa määrä vaatekasseja. Loput makuupussit laitettiin pinoon takapenkille minun ja veljeni väliin. Äiti väittää, että me tappelimme takapenkillä taukoamatta, mutta itse en sitä muista. Nyt itse kahden lapsen äitinä ymmärrän kyllä. Automatkoilta on jäänyt elämään myös klassisia keskusteluita kuten ”katsokaa vaikka maisemia” – ”me ollaan jo katsottu”.

Päivisin pysähdyimme usein johonkin luontokohteelle uimaan, leikkimään, evästämään ja ihailemaan taas niitä maisemia. Matkoilta on kertynyt muistoksi erinäinen määrä kiviä ja simpukoita. Yöt vietimme usein leirintäalueella. Ensimmäisenä piti tarkistaa, millainen leikkipaikka oli; montako keinua ja löytyykö jopa kiipeilyteline. Seuraavana tarkistettiin uimaranta. Muistan edelleen elävästi ne uimarannat, joissa liukumäki meni veteen asti tai sen yhden, jossa oli ihan oikea vesiliukumäki. Joka päivä uusi ja erilainen leikkipaikka, luksusta.

Parasta reissuissa oli kuitenkin se, että sai viettää aikaa vanhempien kanssa ja kokea asioita yhdessä heidän kanssaan. Välillä yhdessä koetut asiat olivat todella upeita, kuten kaksikyttyräiset kamelit Kolmårdenissa, välillä muuten vaan hienoja, esimerkiksi evästauko keskellä koskea. Muistoissani näillä ei ole kovinkaan paljon eroa – on vain ihania muistoja ja elämyksiä yhdessä vanhempien kanssa.

Aina kaikki ei mennyt niin kuin oli toivottu; kauppa kiinni, auto hajoaa, reitti hukassa. Päällimmäisenä näistä tilanteista on kuitenkin jäänyt mieleen vanhempien kyky ratkaista ongelmat. Sen sijaan, että olisi jääty sormi suussa odottamaan, että asia hoituu, sitä lähdettiin ratkaisemaan. Tiedot, taidot ja yhteinen kieli olivat välillä vähän kateissa, mutta lopulta asiat saatiin aina selvitettyä. Vaikka tilanne kaikkiaan olisi ollut kaaottinen, lapsena koin turvaa ja luottamusta vanhempiini.

Kun itse teini-iässä ensimmäistä kertaa yksin nostin repun selkään ja lähdin reissuun, olin saanut aika hyvät eväät maailmanvalloitukseeni – kiinnostus uusiin asioihin ja luottamus siihen, että asiat ovat selvitettävissä. Aika kimurantteja matkat on välillä ollut ja paljon on joutunut luovimaan, mutta se uteliaisuus ei ole vieläkään laantunut.

Ensimmäisen lapsen synnyttyä tuli aika miettiä omien lasten kanssa matkustamista. Ratkaisuun vaikutti paitsi omat lapsuuden muistot myös ymmärrys itsestä reissaajana. Olimme molemmat mieheni kanssa kokeilleet lähes joka mallista matkustamista. Reppuselässä matkaaminen tuntui meistä kaikkein omimmalta, ja oli luonnollista, että juuri tätä matkustusmuotoa jatkaisimme myös lasten kanssa. Rajana vain se, ettemme mene paikkaan, jossa itse koemme olomme turvattomaksi eikä lapsia saa asettaa  vaaralle alttiiksi.

 

On ollut ihana huomata omista lapsista yhteneväisyyksiä omiin kokemuksiin. Lapsi elää hyvin hetkessä ja paikassa. 5v lapsemme meni Muumimaailmaan ”passintarkastuksen” läpi ja samainen tyttö varmisteli vähän myöhemmin, että onko hän ollut kolmessa eri maassa, kun päiväkodissa oli aiheesta keskusteltu. Tähän mennessä maita hänelle oli kertynyt lukuisia enemmän, mutta eihän lapsi kerää tilastoa vaan kokemuksia.

Tavaksemme on tullut matkan viimeisenä päivänä keskustella siitä, mikä oli matkalla kivointa. Vastaus voi usein olla hyvinkin yllättävä kuten villi apina, hotellin harmaa kissa, kirkontorniin kiipeäminen tai vaikkapa norsujen uinti mutalätäkössä. Usein lapset sanovat myös sen, että sai viettää aikaa äidin ja isän kanssa ♥

Tärkeintä reissuissa tuntuu edelleen olevan pienet yksinkertaiset leikkipuistot ja kivien kerääminen. Leikkipuistoja löytyy kaikkialta ja joka paikasta. Leikkipuistojen asemasta lapsen maailmassa kuvastaa lause, jonka 3v sanoi päiväretkellä Tangerissa: ”miksi me jatketaan matkaa, kun me kerran jo löydettiin tämä (leikkipuisto)?” Vasta 6-7 -vuotias alkaa hahmottamaan huvipuistojen kokoisia kokonaisuuksia, sitä ennen ne tuntuvat vain pelottavalta hälinältä. Niissä on ihan kiva käydä, mutta kalliista pääsylipuista huolimatta seuraavan illan hotellin veneenmallinen kiipeilyteline voi kuitenkin olla se koko reissun paras kokemus.

Lapsen olemuksesta ja eleistä näkee hyvin sen, miten turvalliseksi lapsi kokee olonsa. Jos pelottaa, niin tullaan syliin, ja jos olo on turvallinen, voi ympäristöä tutkia vähän vapaammin. Isot kaupungit, lentokentät ja esimerkiksi uudenvuoden bileet Goan rannalla on meillä näihin päiviin asti kuljettu lapset kantorepussa. Isän tai äidin sylistä on ollut turvallista tutustua uusiin asioihin.

Lapset ovat luonnostaan uteliaita. Matkoilla lapset usein pysähtyvät uteliaisuuttaan katsomaan tilanteita. Vanhempana näissä tilanteissa pitää vain muistaa olla kieltämättä lasta. ”Ei saa tuijottaa” on lause, joka tulee spontaanisti jokaisen vanhemman suusta, kun päinvastoin siihen pitäisi kehoittaa.  Uudet asiat ja erilaisuus ovat juuri sitä, mitä lapset ehkä matkoilta oppivat. Huivit, hameet ja erinäköiset ihmiset ja eri kielet eivät näytä herättävät mitään ihmetystä lapsissa. Heistä se on ihan luonnollista. Jopa lasten oma puhuttu siansaksa ei kuulosta suomelta vaan siinä on hyvin monenlaisia äänteitä ja aksentteja.

Vastaus alkuperäiseen kysymykseen ”voiko lasten kanssa matkustella” on – kyllä voi. Mutta se, mihin kannattaa matkustaa riippuu siitä, mitä itse matkaltasi haluat, lapsi ei rajoita matkustamista. Pienellä lapselle matkalla on tärkeintä se, että tuntee olonsa turvalliseksi mutta myös se, että näkee vanhempiensa nauttivan tilanteesta. Pienet lapset nauttivat pienistä asioista.

Jos on tottunut tekemään pakettimatkoja tai nauttimaan olostaan all-inclusive hotellien uima-altailla, ei ole mitään syytä olla jatkamatta tätä matkustustapaa. Kaikille riittää tekemistä ja vanhemmat voivat rentoutua. Loman pitää tuntua lomalta, mitä se ikinä kullekin tarkoittaa.

Seikkailuhenkisemmät puolestaan voivat hyvin jatkaa reppureissaamista. Lapset kyllä kulkevat mukana. Pääasia on, että sinä itse olet sinut matkan kanssa.

Meillä matkustus ei ole köyhtynyt lasten myötä, päinvastoin lapset ovat opettaneet meille ihmettelyn ison taidon; suuria kokemuksia voi saada pienistä asioista. Itse toivomme opettavamme lapsille avarakatseisuutta ja maailmankansalaisuutta. Eiväthän pienet lapset kaikkea matkaltaan muista, mutta he ovat jo oppineet sen, että maailmalle voi rohkeasti lähteä, ja että perhe tekee asiat yhdessä!