Viimeisen Jeju-päivämme agendalla oli Hallasan-vuori. Vuoresta ja sen huipulle patikoimisesta löysimme todella vähän tietoa, tai tieto oli hyvin ristiriitaista erityisesti turistipatikoinnin osalta.
Hallasan-vuorelle pääsee patikoimaan viittä eri reittiä, jotka kaikki lähtevät eri suunnista kohti huipun kalderaa. Päädyimme valitsemaan näistä Yeongsil Trailin, josta oli eniten tietoa. Jonkun tiedon mukaan tätä pitkin piti päästä muutamassa tunnissa huipulle. Tämä tieto ei pitänyt paikkaansa, mutta reitti oli hyvä valinta silti.
Omalla autolla liikkuessa kansallispuiston portilta pääsee ajamaan vielä useamman kilometrin matkan ylöspäin. Bussit sen sijaan kääntyvät portilta, ja bussilla tulijat joutuvat patikoimaan tämän välin autotien reunaa pitkin. Parkkipaikalla oli vielä kauppa, josta olisi tarvittaessa pystynyt täydentämään eväitä ja juomia.
Ensimmäinen 1.5 km polusta (punainen osuus) kulki pääosin vielä suojaisan metsän uumenissa, mutta taival oli melkoista rapputreeniä. Polku oli rakennettu kauttaaltaan kivistä ja laudoista, ja nousua oli muutamaa poikkeusta lukuunottamatta joka askeleella.
Ensimmäisen osuuden loppupuolella alkoi jo puut lyhenemään, ja aurinko paahtoi täysin pilvettömältä taivaalta. Toisaalta sitä mukaa kun olosuhteet muuttuivat haastavammiksi, alkoivat maisemat puolestaan avautua.
Seuraavat 2,2 km (vihreä osuus) oli edelleen nousua, mutta nousun jyrkkyys helpottui hieman. Puiset rappuset jatkuivat, mutta jalkaa ei tarvinnut nostaa enää ihan yhtä korkealle.
Luonto oli uskomattoman upean näköistä joka suunnassa.
Ihan keskenämme emme täällä kuitenkaan saaneet patikoida. Ihmisiä reitillä oli paikoin jopa ruuhkaksi asti, mutta hyvässä hengessä tilaa löytyi. Länsimaalaiset tervehtivät toisiaan, mutta aasialaiset eivät ainakaan vielä olleet omaksuneet tätä länkkäreiden tapaa tervehtiä vastaantulevia patikointipoluilla.
Positiivinen yllätys meille oli se, miten paljon lapsiperheitä tuli vastaan. Yleensä lapsiamme on hämmästelty kaikkialla, missä olemme heidän kanssaan vaeltaneet, mutta täällä rappusia kiipesi jopa meidän lapsia nuorempia reippaasti ylöspäin.
Polku oli kauttaaltaan erittäin hyvässä kunnossa ja turvallisuusnäkökohdat oli otettu hienosti huomioon.
Kakkososuuden puolenvälin jälkeen oli mahdollisuus vesipuollojen täyttöön. Vesi oli johdettu ylhäältä vuorelta putkea pitkin puhtaana alaspäin. Tämä vesi, toisin kuin pulloissamme ollut, oli ihanan kylmää ja raikasta. Itseasiassa tämä vesipiste oli ehdoton edellytys meille, että pystyimme jatkamaan ylöspäin. Repulliset juomiamme olivat kuluneet jo aiemmin päättämämme paluurajan tienoille, ja olemme sentään oppineet pitämään huolta riittävistä juomavaroista.
Polun kolmas osuus (kartassa keltaisella merkitty) alkoi mielenkiintoisella kivikolla. Tämä kivikko oli poikkeus tasaiseen laudoista rakennettuun polkuun. Vaati vähän keskittymistä, mutta oli erityisesti meidän lasten mieleen.
Tällä osuudella nousua ei ollut juuri nimeksikään, ja polku kulki kaunista ylänköniittyä pitkin. Ilma oli täällä ylhäällä jo vähän viileämpää, ja tämä kahden kilometrin matka meni rennosti, nopeasti ja kaikesta ympärilläolevasta nauttien.
Tässä vaiheessa meille oli jo selvinnyt, että meille annettu estimaatti vaelluksen pituudesta ei ollut suinkaan Hallasanin huipulle vaan yläasemalle.. Tällä hetkellä yläasemalta, jossa kolme eri puolelta lähtevää polkua yhdistyvät, pääsee jatkamaan patikointia vielä jonkun matkaa, mutta viimenen nousu vuoren huipulle on suljettu. Huippua meillä ei siis tänään olisi edes mahdollista saavuttaa.
Asemalla oli meteliä ja menoa, joten päätimme jatkaa vielä vähän matkaa ylöspäin nauttimaan rauhassa maisemista ja evästauosta. Yläasemalla puistovahdit vielä varmistivat sen, että eteenpäin ei jatketa puiston aikaslotin ulkopuolella tai liian huonokuntoisina.
Polku lähti täältä ensin vähän alaspäin, kunnes pääsimme taas nousemaan rappusia ylöspäin, toisaalta välillä mentiin taas tasaista. Alun monotonisuuden jälkeen vaihtelevuus oli ihan kivaa, mutta ajatus siitä, että huipulle emme kuitenkaan pääsisi, alkoi syömään meidän kaikkien motivaatiota edetä kovinkaan paljoa pidemmälle. Vaellus oli ollut upea tällaisenäänkin.
Lapset olivat jossain vaiheessa nousua alkaneet laskemaan vastaan tulleiden leppäkerttujen määrää. Välillä niitä oli hyvinkin runsaasti ja toisinaan niitä ei näkynyt pitkiin aikoihin. Päätimme yhteistuumin jatkaa vaellusta kunnes saisimme kasaan sata leppäkerttua. Tämä tapahtui noin kilometrin kohdalla yläaseman jälkeen.
Matkalla alaspäin poikkesimme vielä polulta kipuamaan toiseksi korkeimmalle huipulle lohdutukseksi.
Juuri kun luulimme nähneemme kaiken, mitä tämä vuori pystyi meille tänään antamaan, näimme pienen metsäkauriin aivan polun vieressä ihmettelemässä ohikulkevia patikoitsijoita.
Alaspäin oli kiva mennä ja maisematkin avautuivat ihan eri tavalla kuin ylös. Kunnes saavuimme sille kaikkein jyrkimmälle pätkälle. Kiipeämisen ja päivän patikoinnin jälkeen jalat olivat ehkä vähän hapoilla, mutta tämänkin pätkän jaksoi, koska tiedossa oli vielä samana iltana kellumista meressä.
Aina ei huipulle asti pääse ja aina ei sinne edes tarvitse tavoitella. Hallasan vuori ja sitä ympäröivä luonnonpuisto on vierailemisen arvoinen paikka. Vaellus ja luonnosta liikkuminen kannattaa aina suunnitella yksilöllisesti ja toteuttaa mahdollisuuksien mukaan. Liikkumisesta ja maisemista pitää ennenkaikkea pystyä nauttimaan.
Lisää Etelä-Koreasta Blogissamme:
Jeju-do – Etelä-Korean Kanariansaaret
Luontomatkailijan Soul
Koreoiden rajalla lasten kanssa
Luonnonpuistoja aasialaiseen tyyliin – Tongyeong ja Geoje
Käytännön vinkkejä Etelä-Koreaan
Matkataan Mutkitellen 
One thought on “Vaellus Hallasan – vuorelle”