Matkataan Mutkitellen

Okavangon suiston alue kuuluu Botswanan pohjoisosien suureen luonnonpuistojen alueeseen, sjoittuen sen lounaisnurkkaan. Pääosa Okavango-joen suistoon valuvasta vedestä haihtuu ja vain pieni osa tulvavedestä päätyy Kalaharin alueelle tavallisesti kuivaan Ngami-järveen. Suiston alue on elinympäristöltään hyvin monimuotoinen kosteikko. Eläinlajeista erityisesti suuret nisäkkäät viihtyvät siellä. Norsujen, virtahepojen ja puhveleiden määrä on Okavangolla suurempi kuin missään muualla. Okavangon suisto nimettiin yhdeksi seitsemästä Afrikan luonnonihmeestä vuonna 2013. Vuodesta 2014 lähtien se on ollut Unescon maailmanperintökohde.

Okavangon safarille meillä oli yksi ainoa tavoite, tai paremminkin toive: nähdä norsu. Olimme Botswanaa ennen viettäneet muutaman päivän Etoshan luonnonpuistossa Namibiassa, jossa edeltäneiden päivien sateet olivat ajaneet isot eläimet pusikoiden suojiin.  Onnistuimme näkemään melkein kaikki muut isot eläimet Etoshassa, mutta norsut pysyttelivät piiloissaan. Kuivana aikana eläimet kerääntyvät juottopisteille, lammille, mutta sade tuo vettä kaikkialle, ja eläimet ovat mieluummin puiden ja puskien suojassa kuin avonaisella niityllä.

Maun – Botswanan turismipääkaupunki

Kaupunki, joka toimii porttina Okavangon suiston alueelle, on nimeltään Maun. Tässä 56000 asukkaan kaupungissa itsessään ei ole paljoakaan nähtävää, mutta se toimii kotina kymmenille  yrityksille, jotka tarjoavat erilaisia tapoja päästä suiston alueelle. Maunia kutsutaankin usein Botswanan turismipääkaupungiksi. Maunissa on myös lentokenttä, johon kiireisimmät matkailijat tulevat lähimaista suoraan, välttäen satojen kilometrien ajomatkat. Esimerkiksi me ajoimme Namibian Windhoekista tänne itse. Ajomatka oli 825 km ja siihen kului 11 tuntia taukoineen. Ihan tehtävissä päivänvalon aikaisena siirtymänä, mutta taukopäivät tulivat tarpeeseen. Paluumatkan jaoimme kahdelle päivälle, yöpyen Ghanzissa.

 

Mokoro-safari suistolle

Valitsimme ensimmäiseksi retkeksemme Mokoro-safarin; yhdistelmän kanootti- ja kävelysafarista. Retken valitsimme etukäteen kotoa netin kautta, vaikka periaatteessa sen saisi varattua walk-in periaatteellakin. Meillä ei kuitenkaan ollut kuin pari varapäivää, joten varmistimme ajankohdan näin. Päädyimme lopulta käyttämään Trip Advisorin kautta Xaa Safaris -retkijärjestäjää.

Meidät noudettiin aamulla täsmällisesti hotellilta safariautolla, jonka kyydissä kuljimme parikymmentä kilometriä paikallisia pieniä teitä kylien ja laidunten läpi.  Luonnonpuistoalueet ovat Botswanassa aidattu. Opimme, ettei syy ole se,  että puiston asukkaat tulisivat ulkopuolelle, niitä kun aidat eivät pidättele. Syy aitaamiselle on laidunnettavat eläimet, jotka mielellään hakeutuvat luonnonpuiston alueelle vihreämmmän ruohon perässä ja sotkevat samalla sen ekosysteemiä.

Suiston rannalla meitä odotti mokoro-kanootit ja kaksi paikallista opasta. Mokoro on perinteinen paikallinen kanootti, jota ohjataan ja liikutellaan veneen perästä pitkällä kepillä. Alunperin mokorot on valmisttu puusta mutta nykyään ne tehdään vanhan mallin mukaisesti lasikuidusta uhanalaisten puiden suojelemiseksi. Wikipediassa tästäkin lisää.

Tähän asti Afrikan safareilla olimme aina tottuneet tiukkoihin sääntöihin siitä, että autosta ei turvallisuussyistä ole saanut missään tapauksessa poistua. Itseasiassa jopa auton ikkunan avaaminen on no-no monessa luonnonpuistossa. Täällä deltalla tilanne tulisi olemaan päinvastoin – altistimme itsemme täysin luonnon armoille.

Oppaat mokoro-safareilla tulee aina Okavango Kopano Mokoro Community Trustin kautta. Mikä onkin erinomaista, koska raha menee paikallisen yhteisön kehittämiseen.  Mutta myös siitä syystä, että tämän tapaisilla retkillä jos jossain paikallistuntemusta tarvitaan. Oppaiden pitää tuntea paitsi ympäröivä luonto, myös eläinten tavat, ilmeet ja eleet.  Saimme kaksi venettä ja kaksi opasta.  Molemmat oppaistamme oli viereisestä kylästä. Toinen oppaistamme, Kenny, puhui lähes täydellistä englantia ja kaikesta päätellen oli opiskellut Maunin kaupungissa, mutta palannut takaisin kotikyläänsä.

 

Ennenkuin edes lähdimme mokoroilla liikkeelle, näimme lauman virtahepoja kellumassa vedessä. Virtahepohan on yksi maailman vaarallisimmista eläimistä. Tässä vaiheessa oppaamme kertoi meille, että jokaisella eläimellä on oma reviirinsä, ja kunhan tätä etäisyyttä eläimeen kunnioittaa, niin eivät ne välitä liikkeestä sen ulkopuolella.  Suurin osa eläimistä varoittavat, kuten esimerkiksi virtahevot karjumalla, jos menee liian lähelle niitä. Tässä vaiheessa on vielä mahdollisuus perääntyä.

Sinne me siis lähdimme virtahepojen kanssa samaan veteen, tosin kiersimme ne kaukaa.

Alkuun kiertelimme kapeikkoja pitkin ja tutustuimme suiston kasvustoon. Opimme muun muassa, että täällä kasvavat lumpeet vaihtavat väriään muutaman päivän kukintonsa aikana violetista valkoiseksi.

Ilma oli kuuma, lämpötila reilusti yli 30 astetta, ja tuulen vireestä ei tietoakaan. Onneksi olimme varautuneet paksulla aurinkorasvakerroksella, ja juotavaakin oli riittävästi. Puolen tunnin melomisen jälkeen rantauduimme ja pääsimme hetkeksi varjoon.  Saimme kahvia, kylmää juotavaa sekä keksejä ja pähkinöitä. Mutta eläimiä ei täällä näkynyt kuin muutama lintu. Täällä, samoin kuin Etoshassa, oli viime viikkojen sateiden jäljiltä isot eläimet hajaantuneet laajoille aluille. Norsujen näkeminen olisi todella epätodennäköistä. Luonto oli kaunista, kaikki hyvin, ja näimme tämän matkan ekat ”hipot” täällä, mutta norsuasia painoi. Norsujen näkeminen oli meille iso toive, vaikka jokainen meistä oli niitä nähnyt jo aiemmilla reissuilla muualla – autosta tosin.

 

 

Puhvelivaara

Lyhyen tauon jälkeen asettauduimme mokoroihin ja lähdimme takaisin vesille.  Yhtäkkiä oppaiden työntöliikkeisiin tuli vauhtia ja voimaa. Lähistöllä, ruohojen takaa näkyi kaksi puhvelia. Ne olivat suuria. Varovasti kyselimme oppaaltamme eläimestä ja kauhuksemme saimme tietää, että kyllä, vesipuhvelit hyökkäävät. Ja ei, juuri tämä eläin ei tee valehyökkäyksiä varoittaakseen. Puhvelit lähtivät määrätietoisesti meitä kohti. Oppaamme ilme muuttui, pakoon ei kannattanut lähteä. Pienessä joenuomassa olimme kuin tarjottimella, eikä mokoro-kanootti anna mitään suojaa. Lisäksi puhvelit osaavat uida, vaikka siitä taidosta ei täällä ole hyötyä, koska joenuoma oli polvisyvyistä.  Oppaan muutama äänekäs ja määrätietoinen kopautus kepillä mokoron sivuun sai puhvelit lopulta muuttamaan mieltään. Sydän pompotti edelleen, mutta tässä vaiheessa uskalsimme jo hengittää ja tajusimme, ettei puhveleista tullut otetuksi ainuttakaan valokuvaa. Laitetaanpa YouTube -linkki, jotta selviää minkälaisesta pikku söpöliinistä on kyse. Emme olleet osanneet edes ajatella, että virtahepojen, leijonien ja norsujen sijaan suurimman uhan muodostivatkin puhvelit. Puhvelien hyökkäykset ovat johtaneet joskus ikäviinkin tilanteisiin, kuten kolme vuotta sitten.

Kävellen maastoon

Rantauduimme uudelleen. Lounaan jälkeen vuorossa oli kävelysafari. Oppaamme antoi meille kaksi sääntöä. Ensimmäinen ja tärkein: vaikka esimerkiksi leijona tulisi kohti, niin juokseminen on kiellettyä. Ihminen ei pääse juoksemalla pakoon mitään savannin eläimistä. Poistuminen paikalta tapahtuu hitaasti ja katsekontaktilla eläimeen. Toiseksi meidän pitää kunnioittaa eläinten reviiriä, eli käytännössä pysyä oppaan takana kaikissa tilanteissa.

Oppaastamme oli aistittavissa aito yhteys ympäröivään luontoon. Hän ei pelkästään katsellut ympärilleen, vaan näytti käyttävän kaikkia aistejaan; katseli, kuunteli, haisteli ja tunnusteli luontoa jokaisella askeleella. Tässä vaiheessa alkoi jo itsekin vähän rentoutua ja antautua luonnon armoille, vaikka pieni pelko aina välillä pulpahteli esiin.

Päädyimme kävelemään lammen rantaan. Lammen toisella rannalla näkyi seeproja laiduntamassa, ja näiden seurassa muutama antilooppi.  Taustalla kauempana kolme kirahtia söi puiden lehtiä.  Toinen seepralauma laukkasi sivusta meidän ohitsemme. Lammessa oli erilaisia lintuja kylpemässä. Maisema oli kuin mistä tahansa piirretystä Disney-elokuvasta. Kokemusta täydensivät äänet, hajut ja lämpö. Ainoa, mikä harmitti, oli se, että olimme päätyneet jättämään järkkärikameran hotellille, koska emme tienneet paljonko kanoottiin mahtuu tavaraa.

Norsun kohtaaminen

Hetkellisesti katseemme suuntautui toisaalle ja pysähtyi sinne. Iso harmaa otus tallustelee horisontista meitä kohden. Norsu! Tässä vaiheessa meidän kaikkien sydän alkaa uudelleen pompottamaan. Koko tämänkertaisen Afrikan matkamme tavoite, tai toive; nähdä norsu, on toteutunut. Erityisesti meidän norsuja rakastavan juniorin hymy ja onnellisuuden ilme oli uskomattoman ihana.

Meidän ei tarvinnut ihailla norsua pelkästään horisontista, sillä se tallusteli suoraan meitä kohden.  Verkkaisin, mutta päättäväisin askelin norsu lähestyi. Olimme norsun ja lammen välissä.  Norsun ollessa parin sadan metrin päässä tiedustelimme oppaalta pitäisikö meidän lähteä? Vastaukseksi saimme ”not yet”. Ihailimme vielä hetken, kunnes saimme määräyksen kävellä hitaasti poispäin. Kävelimme lammen sivua mokorojemme suuntaan, jotka tosin olivat lähes kilometrin päässä meistä. Pysähdyimme taas hetkeksi olettaen, että norsu olisi jäänyt siihen, mistä me juuri poistuimme, mutta jouduimme pian jatkamaan etenemistä, koska norsu seurasi meitä edelleen. Tällä kertaa suuntasimme lammelta pois. Norsu tallusteli rauhallisesti meidän ja lammen välistä ja pysähyi syömään heinää lammen vastarannalle.

Vaikka norsuja olemme nähneet Afrikan eri luonnonpuistoissa, osa jopa huomattavasti lähempää kuin tämä yksilö, tämä on sykähdyttävin kokemus. Se, että on savannilla kävellen, ilman auton antamaa suojaa, auttaa ymmärtämään miten isosta ja hienosta eläimestä on oikein kysymys.  Eläintä oppii kunnioittamaan uudella tavalla katsoessaan sitä aidosti silmästä silmään. Ja miten rauhallisen eleettömästi se kertoi meille, että tämä on minun lampeni, voitteko poistua.

Kävelimme takaisin mokoroille ja ihailimme matkalla termiittien kekoja sekä virtahepolaumaa, mutta eniten kuitenkin keskustelimme norsun kohtaamisesta. Me olimme siitä täysin haltioissamme, ja myös oppaamme tuntui olevan vilpittömän onnellinen kohtaamisesta.

Mokorosafari oli onnistunut. Nautimme vedestä, aidosta yhteydestä luontoon, kävelystä savannilla ja kaiken tämän kruunaavasta kohtaamisesta norsun kanssa.

Luonnonpuistossa eläimiä ei voi tilata katsottavaksi. ja juuri se tekee luontomatkailusta palkitsevaa onnistuessaan, mutta aina pitäisi myös osasta varautua pettymykseen. Ja toisaalta, miten pieni ja yllättävä kohtaaminen voikin muuttaa koko loman tunnelman!